Tänään ollaan oltu tasan viikko ilman tuttia! Wau! Olen kyllä ylpeä J:stä.
Viikko sitten torstaina kävi niin, että J:n tutti oli päiväkodissa kadonnut ja hänellä ei siis ollut tuttia päikkäreille mentäessä. Itkua tutittomuus ei aiheuttanut, lähinnä nukahtaminen kesti huomattavasti normaalia kauemmin ja unet jäivät tavallista lyhyemmiksi. Kun hain J:n iltapäivällä kotiin, aloin kotona puhumaan J:lle, että voisimme heittää tutin joku päivä roskiin, sillä J on jo iso poika (tutti olikin pitkään ollut vain nukkumiskäytössä). J siinä kuunteli höpinöitäni samalla kun tein ruokaa ja kävi hakemassa sängystään tutin suuhun. Kun ruoka oli valmis, ilmoitin J:lle, että vie tutin sänkyyn tai roskiin, sillä nyt aletaan syömään. Niinpä J päätti ihan omatoimisesti nakata tutin roskiin! Valinta yllätti äidin kyllä täysin!
Tietenkin pelastin tutin roskiksen päältä jemmaan, sillä ajattelin, että se on hyvä pitää tallessa pari päivää. Pari tuntia myöhemmin J kävi avaamassa roskiksen, katsoi sitä ja kysyi "missä tutti?". Kun selitin hänelle, että se on nyt jossain roskiksen pohjalla, kun hän oli itse sen sinne heittänyt, eikä sitä voi sieltä ottaa takaisin, oli asia loppuun käsitelty. :)
Illalla nukkumaan mennessä J vielä sängyssä kysyi tuttia, mutta tyytyi samaan vastaukseen kuin aiemminkin.
Parina ekana päivänä päikkäreille nukahtaminen hoidossa kesti jonkun aikaa, eikä viikonloppuna kotona nukahdettu päikkäreille ollenkaan. Nyt päikkäritkin sujuvat hoidossa, että kotona hyvin.
En ollut osannut kuvitella, miten kivuttomasti J luopuisi tutistaan, olin varautunut yöheräämisiin ja kiukutteluihin, mutta ei mitään! Pari kysymystä ja se oli siinä. :D
Olimme miehen kanssa pohtineet tutista luopumista jo hetken, mutta jotenkin odotimme sopivaa ajankohtaa (pidempää viikonloppua) tai jotain. Ehkä minua itseäni jännitti, miten J reagoisi tutittomuuteen. Onneksi tutti päiväkodissa katosi, sillä J oli selvästi nyt kahden vuoden ja kuukauden ikäisenä valmis siitä luopumaan. :)
Minkä ikäisinä teillä on luovuttu tutista?
Ihanan tavallinen elämä
Hae tästä blogista
perjantai 17. helmikuuta 2017
keskiviikko 15. helmikuuta 2017
Päiväkoti mietteitä
Olemme ehkä hieman ajoissa liikkeellä, mutta olemme miehen kanssa alkaneet pohtia päiväkotikuvioita, kun toinen lapsi syntyy elokuussa. Ajatuksenamme on ollut, että J olisi heinä- ja elokuun kokonaan kotona ja aloittaisi sitten syyskuussa päiväkodin osa-aikaisesti. Voi olla, että J jäisi jo kesäkuussa kotiin, riippuen siitä miten saamme lomamme järjestettyä.
Aika kiva juttu, että oma äitini on kesän myös kokonaan kotona, sillä hän on vuorotteluvapaalla. Saamme siis varmasti paljon apua pikkuisen synnyttyä esim. J:n hoitamiseen, kun itse olen sairaalassa. Ja onhan se kiva, että voidaan lasten kanssa poiketa keskellä viikkoakin mummolaan tai mummo meille. :)
J:n osa-aikaiseen päiväkotiin olemme päätyneet sen vuoksi, että päiväkoti pysyisi J:lle tuttuna, hän saa siellä leikkiä oman ikäistensä kavereiden kanssa, ja samalla minulla jää parina päivänä viikossa hetki aikaa kodin siivoamiseen ja ehkä jopa päikkäreiden nukkumiseen pikkuisen kanssa. :D
Olen sitä mieltä, että päiväkoti tarjoaa lapsille myös mahdollisuuden oppia ja kehittää taitoja eri lailla kuin pelkkä kotiympäristö. J myös viihtyy päiväkodissa hyvin, joten miksikäs ei. Olemme toki miettineet myös vaihtoehtoa, että J jäisi kokonaan kotiin siksi aikaa kun minä olen äitiys- ja vanhempainvapaalla, mutta osa-aikainen hoito tuntuu enemmän meidän ratkaisulta. Myös yhdellä tuttavaperheellämme on pienet lapset ja he päätyivät samaiseen ratkaisuun ja tuntui toimivan heillä.
Millä lailla te olette järjestäneet hoito-asioita toisen lapsen kohdalla ja millaisia kokemuksia teillä on?
Aika kiva juttu, että oma äitini on kesän myös kokonaan kotona, sillä hän on vuorotteluvapaalla. Saamme siis varmasti paljon apua pikkuisen synnyttyä esim. J:n hoitamiseen, kun itse olen sairaalassa. Ja onhan se kiva, että voidaan lasten kanssa poiketa keskellä viikkoakin mummolaan tai mummo meille. :)
J:n osa-aikaiseen päiväkotiin olemme päätyneet sen vuoksi, että päiväkoti pysyisi J:lle tuttuna, hän saa siellä leikkiä oman ikäistensä kavereiden kanssa, ja samalla minulla jää parina päivänä viikossa hetki aikaa kodin siivoamiseen ja ehkä jopa päikkäreiden nukkumiseen pikkuisen kanssa. :D
Olen sitä mieltä, että päiväkoti tarjoaa lapsille myös mahdollisuuden oppia ja kehittää taitoja eri lailla kuin pelkkä kotiympäristö. J myös viihtyy päiväkodissa hyvin, joten miksikäs ei. Olemme toki miettineet myös vaihtoehtoa, että J jäisi kokonaan kotiin siksi aikaa kun minä olen äitiys- ja vanhempainvapaalla, mutta osa-aikainen hoito tuntuu enemmän meidän ratkaisulta. Myös yhdellä tuttavaperheellämme on pienet lapset ja he päätyivät samaiseen ratkaisuun ja tuntui toimivan heillä.
Millä lailla te olette järjestäneet hoito-asioita toisen lapsen kohdalla ja millaisia kokemuksia teillä on?
J reppu selässä lähdössä päiväkodista kotiin, kesä 2016 |
tiistai 14. helmikuuta 2017
Paljastus!
Tässä se tulee, paljastus tulevasta elämän muutoksestani!
Olen aina kokenut olevani perhe-ihminen ja rehellisesti voin sanoa, että olen jo ala-asteikäisenä tiennyt haluavani lapsia ja perheen. Jostain syystä minulle on jossain vaiheessa pinttynyt päähän ajatus, että olen mahdolliset lapseni saanut alle 30-vuotiaana ja vähintään yksi lapsi minulla on jo ennen kuin täytän 25-vuotta. Minulle on myös ollut selvää, että haluan vähintään kaksi lasta, itselläni kun on kolme pikkusisarusta, olen myös halunnut omalle lapselleni sisaruksen/sisaruksia. Täytin itse asiassa 25-vuotta juuri kolme päivää ennen J:n syntymistä. Aika hauskaa! :)
Sinänsä aikamoinen onni, että ylipäätään olen löytänyt ihanan miehen elämänkumppanikseni ja olemme yhdessä saaneet juuri vuoden alussa 2-vuotta täyttäneen J:n. Lapsien saaminen kun ei ole itsestään selvyys. Älkää siis ymmärtäkö väärin minua, että olen halunnut ja päättänyt saada lapsia, vaan enemmänkin olen aina lapsia toivonut ja olen todella kiitollinen, että näin on käynyt.
No, nyt meillä on ilo odottaa perheeseemme uutta tulokasta. Uskallan asiasta jo kertoa, sillä nyt on menossa 14. raskausviikko. Ultrassa on käyty ja kaikki näyttäisi kehittyvän niin kuin pitääkin. Pikkuisen laskettu aika on elokuussa, joten perheeseemme on tulossa yksi kesän lapsi! Minä, mieheni ja J olemmekin syntyneet kaikki talvella ja juuri vuoden vaihteen molemmin puolin.
Tällä hetkellä ajatukset tulevasta poukkoilevat. Toisaalta osaan kuvitella, kuinka paljon seuraa pienistä tulee toisilleen olemaan, mitä kaikkea hauskaa he keksivät yhdessä ja miten paljon iloa he tuovat minulle. Toisaalta taas odotan kauhulla ensimmäistä vuotta kahden lapsen kanssa. Niitä yöheräämisiä, rytmin löytämistä kahden lapsen kanssa, kiukkupäiviä ja J:n reaktiota uuteen tulokkaaseen! Apua!
Kaiken kaikkiaan mieli on kuitenkin positiivinen ja odottavainen! Jännittävää nähdä, millainen pikku kaveri maailmaan on tulossa. Jatkossa tulen varmasti kertomaan lisää raskauskuulumisia ja ideoita/toiveita/kysymyksiä otetaan mielellään vastaan. :)
Olen aina kokenut olevani perhe-ihminen ja rehellisesti voin sanoa, että olen jo ala-asteikäisenä tiennyt haluavani lapsia ja perheen. Jostain syystä minulle on jossain vaiheessa pinttynyt päähän ajatus, että olen mahdolliset lapseni saanut alle 30-vuotiaana ja vähintään yksi lapsi minulla on jo ennen kuin täytän 25-vuotta. Minulle on myös ollut selvää, että haluan vähintään kaksi lasta, itselläni kun on kolme pikkusisarusta, olen myös halunnut omalle lapselleni sisaruksen/sisaruksia. Täytin itse asiassa 25-vuotta juuri kolme päivää ennen J:n syntymistä. Aika hauskaa! :)
Sinänsä aikamoinen onni, että ylipäätään olen löytänyt ihanan miehen elämänkumppanikseni ja olemme yhdessä saaneet juuri vuoden alussa 2-vuotta täyttäneen J:n. Lapsien saaminen kun ei ole itsestään selvyys. Älkää siis ymmärtäkö väärin minua, että olen halunnut ja päättänyt saada lapsia, vaan enemmänkin olen aina lapsia toivonut ja olen todella kiitollinen, että näin on käynyt.
No, nyt meillä on ilo odottaa perheeseemme uutta tulokasta. Uskallan asiasta jo kertoa, sillä nyt on menossa 14. raskausviikko. Ultrassa on käyty ja kaikki näyttäisi kehittyvän niin kuin pitääkin. Pikkuisen laskettu aika on elokuussa, joten perheeseemme on tulossa yksi kesän lapsi! Minä, mieheni ja J olemmekin syntyneet kaikki talvella ja juuri vuoden vaihteen molemmin puolin.
Tällä hetkellä ajatukset tulevasta poukkoilevat. Toisaalta osaan kuvitella, kuinka paljon seuraa pienistä tulee toisilleen olemaan, mitä kaikkea hauskaa he keksivät yhdessä ja miten paljon iloa he tuovat minulle. Toisaalta taas odotan kauhulla ensimmäistä vuotta kahden lapsen kanssa. Niitä yöheräämisiä, rytmin löytämistä kahden lapsen kanssa, kiukkupäiviä ja J:n reaktiota uuteen tulokkaaseen! Apua!
Kaiken kaikkiaan mieli on kuitenkin positiivinen ja odottavainen! Jännittävää nähdä, millainen pikku kaveri maailmaan on tulossa. Jatkossa tulen varmasti kertomaan lisää raskauskuulumisia ja ideoita/toiveita/kysymyksiä otetaan mielellään vastaan. :)
Kuva: Googlesta |
Onko minusta bloggaajaksi?!
Aloitin blogin 2016 koska halusin kokeilla, millaista blogin kirjoittaminen on ja itse asiassa tykkäsin siitä. Olen kuitenkin pitkään pitänyt hiljaisuutta ja pohtinut, onko tämä kuitenkaan se minun juttuni? Ja jos taas aloitan kirjoittamisen, odotetaanko minulta uusia juttuja kerran viikossa vai onko niin sanotusti "okei" kirjoittaa silloin kun itselle sopii?
Pohdiskeluni jälkeen olen tullut siihen tulokseen, että kokeilen blogin jatkamista ja teen sen niin kuin itsestä hyvältä tuntuu! :)
Tähän ratkaisuun päädyin osittain myös sen vuoksi, että elämässäni on tulossa suuria muutoksia ja blogi voisi olla hyvä kanava jakaa ajatuksiani (terapioida samalla itseään) ja uskon, että tulevat kirjoitukset saattaisivat kiinnostaa myös siellä ruudun toisella puolella samassa elämän tilanteessa olevia.
Tästä tulevasta muutoksesta kerron tarkemmin hyvinkin pian omana postauksenaan.
Sisällön pyrin pitämään edelleen positiivisena ja jutut koostuvat omasta ja perheeni aivan tavallisesta elämästä ja kaikesta mitä siihen liittyy. Onhan se niin, että suurin osa ajastamme kuluu siihen tavallisen arjen pyörittämiseen, joten siitä on hyvä osata myös nauttia! <3
Pohdiskeluni jälkeen olen tullut siihen tulokseen, että kokeilen blogin jatkamista ja teen sen niin kuin itsestä hyvältä tuntuu! :)
Tähän ratkaisuun päädyin osittain myös sen vuoksi, että elämässäni on tulossa suuria muutoksia ja blogi voisi olla hyvä kanava jakaa ajatuksiani (terapioida samalla itseään) ja uskon, että tulevat kirjoitukset saattaisivat kiinnostaa myös siellä ruudun toisella puolella samassa elämän tilanteessa olevia.
Tästä tulevasta muutoksesta kerron tarkemmin hyvinkin pian omana postauksenaan.
Sisällön pyrin pitämään edelleen positiivisena ja jutut koostuvat omasta ja perheeni aivan tavallisesta elämästä ja kaikesta mitä siihen liittyy. Onhan se niin, että suurin osa ajastamme kuluu siihen tavallisen arjen pyörittämiseen, joten siitä on hyvä osata myös nauttia! <3
tiistai 16. elokuuta 2016
Pepsun muistolle....
Viikonloppuun mahtui paljon
surua, iloa ja välittämistä. Perjantaina käytimme rakkaan Pepsu-kissamme
eläinlääkärissä ja röntgenissä selvisi, että kissan selkä on täysin kunnossa ja
kivut/syömättömyys ovatkin johtuneet suolistosyövästä.
Tämän tiedon saadessamme oli
täysin selvää, että Pepsu päästetään kärsimyksestä parempaan paikkaan.
Eläinlääkäriltä mennessämme
kotiin vastassa oli kaksi rakastavaa ystävääni, jotka ottivat minut heti
halaukseen. Hautasimme Pepsun kolmen naisen ja M:n voimin omalle pihallemme.
Perjantai meni vaisuissa
tunnelmissa, mutta onneksi tytöt toivat jutuillaan myös naurua perjantaihin ja
koko viikonloppuun. Surua helpotti tieto siitä, että tekemämme päätös Pepsun
suhteen oli ainoa oikea ja poismeno olisi Pepsulle tullut eteen muutenkin pian.
Saimme kuitenkin selvyyden Pepsun vaivoihin ja nyt hän vilkuttelee meille
pilven reunalta, niin kuin asiasta on puhuttu J:lle, kun hän on pariin kertaan
huhuillut Pepsua. Onneksi J on vielä niin pieni, ettei hän osaa murehtia asiaa.
Surun lisäksi viikonloppuun
mahtui suuri määrä herkkuja, kotona hengailua hyvässä seurassa, tyttöjen
juttuja, Pepsun muistelua, saunomista, leffoja ja lautapelejä. Onnistuimme
pitämään viikonlopussa hyvinkin positiivisen tunnelman yllä, muistelemalla hyviä
juttuja, jakamalla kokemuksia lemmikkien menetyksestä, välillä höpöttäen aivan
muusta ja toteamalla, ettemme olisi voineet tehdä mitään. Tultiinkin
viikonlopun aikana siihen tulokseen, että aina kun menettää lemmikin, pitäisi
ympärillä olla juuri tällaiset ihmiset jakamassa surun ja piristämässä.
En voi kuvitella parempaa
viikonloppua tällaiseen tilanteeseen. Kiitos rakkaat! <3
perjantai 12. elokuuta 2016
Pitkä perjantai
Varoitus: Teksti saattaa
aiheuttaa silmien kostumista (ainakin itse kirjoittajalle aiheuttaa).
Tästä päivästä on tulossa
todella piiiiitkä ja odotuksen täyteinen monella tavalla. Aamukin on tuntunut
kestävän jo ikuisuuden, sillä olen herännyt jo puoli kuusi.
Kaksi rakasta ystävääni
saapuvat meille tänään viettämään tyttöjen viikonloppua, joita vietämme
muutaman kerran vuodessa. Tytöt tulevat ajoissa, jotta he ehtivät nähdä myös
J:tä ennen kuin äitini hakee hänet mummolaan viikonlopuksi. Tällä kertaa
viikonlopun tunnelmat voivat toki olla tavallista haikeammat.
M:n on tarkoitus lähteä
viikonlopuksi kaverinsa luokse, mutta nyt meillä on illalla tiedossa myös
Pepsun röntgen ja verikokeet, sillä pikkusen vointi ei ole juurikaan lähtenyt paranemaan,
vaikka olemme antaneet lääkärin määräämää särkylääkettä ja ravinnegeeliä. Eilen illalla Pepsu jo söi pienestä märkäruokapurkista puolet, joka vaikutti minusta positiiviselta muutokselta. Mutta muuten nukkuu yhtä paljon ja on apaattinen. Aiempia Pepsun kuulumisia voit lukea tästä.
Odotan kovasti tyttöjen
näkemistä ja samalla odotan pelokkaasti, mitä eläinlääkäri sanoo. Yritän
aina kovasti miettiä kaiken järjen kautta ja tästä syystä olen hieman yrittänyt
varautua siihen, että Pepsu ei välttämättä tule enää kotiin, mutta toivomme
parasta loppuun asti! Ja eihän sellaiseen VOI oikein varautua.
On sitä tullut
jo muutamana iltana valutettua kyyneleitä, vaikka syytä Pepsun vointiin ei
vielä tiedetäkään. Keskiviikkona olin melko varma, että Pepsu ei tule selviämään, mutta eilinen vähäinenkin syöminen on saanut toivon pintaan ja nyt uskon, että Pepsu saadaan terveeksi.
Tämän äidin keskittyminen on
tällä hetkellä hyvin vahvasti Pepsussa,
joten toisaalta on hyvä, että J lähtee tänään mummolaan, jossa saa mummon
täyden huomion ja leikkikaverin nuorimmasta veljestäni. Kyyneleet tulevat
varmasti valtaamaan silmäni jo pelkästään lääkärin lausuntoa odotellessa. Tällaisina
hetkinä kyllä arvostaa kaikkia niitä rakkaita, jotka ovat ympärillä tukemassa
sekä jakamassa nämä tunteet ja odotuksen.
Alkuviikosta kertoilen teille,
saimmeko lääkäriltä hyviä vai huonoja uutisia ja missä tunnelmissa viikonloppu
sujui. Täytyy kuitenkin pitää mielessä, että elämä vie meitä kaikkia eri
tavalla ja eri suuntiin, emmekä voi millään vaikuttaa kaikkeen itse.
Iloisempaa viikonlopun odotusta
teille, pitäkää toisistanne huolta ja eläkää kuin viimeistä päivää! <3
tiistai 9. elokuuta 2016
Lemmikki kuin perheenjäsen? - Ehdottomasti!
Olemme tässä olleet
huolissamme Pepsusta, kun ruoka ei ole maistunut, nukkunut todella paljon, ei ole vaatinut
ruokaa aamuisin ja iltaisin yhtä kova-äänisesti, eivätkä herkutkaan ole maistuneet.
Aloimme viikonloppuna oikein
seuraamaan Pepsun syömisiä ja liikkumisia, kun tuntui, että kissan kuppi ei
tyhjene enää samalla tavalla. Toki Pepsulla on ennenkin ollut muutaman päivän
pätkiä, kun ruoka ei ole maistunut samalla tavalla, jos vaikka on pihalla
syönyt jotakin.
No, viikonloppuna aloitimme
seurannan ja huomasimme, että kissa ei todellakaan syö. Se saattaa pyytää
ruokaa aamulla ja mennä kipolleen kun ruoka laitetaan, mutta syöminen jää
pariin pieneen suupalaan. Aloimme myös seurata Pepsun liikkeitä ja huomasimme,
että se nukkuu tavallista enemmän ja pysyttelee enemmän sisällä. Tähän
nukkumiseen ei ilman kunnon seuraamista olisi kiinnittänyt huomiota, sillä
Pepsu ei nuku samassa paikassa pitkään vaan vaihtelee sisällä paikkoja. Myös
ulkona huomasimme, että Pepsu ei juuri poistu kotipihalta, vaan huomasimme sen
pihallakin nukkuvan milloin minkäkin puskan juurella.
Eilen koitin, miten Pepsu
reagoi leikkeleeseen, joka on sen suurta herkkua ja leikkele katoaakin yleensä
saman tien parempiin suihin. Eilen leikkelettä kuitenkin tutkittiin jonkin
aikaa ja sitten siitä syötiin rauhallisesti vajaa puolet. Vein loppuleikkeleen
Pepsun kippoon, jos se sieltä maistuisi, mutta ei.
Tänä aamuna kävin
tarkistamassa kipon tilanteen. Leikkeleestä oli yön aikana syöty muutama
haukku, mutta sitä oli edelleen jäljellä.
M käytti Pepsun tänään
lääkärissä ja selvisi, että selkäranka on saanut kipeetä, Pepsu on ehkä
tippunut jostain tai muuten loukannut selkänsä. Lääkäri antoi nesteitä ja
kipulääkkeitä. Me jatkamme kotona kipulääkkeiden antamista ja lääkäri määräsi
myös proteiinijauhetta kissalle annettavaksi, jotta se saa energiaa. Röntgen varataan, mikäli lääkkeet eivät auta parin päivän aikana. Kipuja Pepsu ei ole kotona näyttänyt millään lailla, vaan häntä on saanut käsitellä ihan normaalisti.
Pepsu on nyt kuusi vuotias ja
uskomattoman rakas perheenjäsen, vaikka ovien raapimiset ja kerjäämiset
keittiössä välillä ärsyttävätkin. Myös J on jo kovin kiintynyt Pepsuun ja käy
sitä ahkerasti silittelemässä ja seuraamassa Pepsun syömisiä. Tuli kyllä eilen
illalla valvottua myöhään kun mietin, mikä Pepsua mahtaa vaivata ja tänään on
töihin keskittyminen kärsinyt, kun olen miettinyt mitä lääkärissä sanotaan. Huoli on samanlainen kuin muistakin perheen jäsenistä. <3
M on vielä tämän viikon
sairaslomalla myyräkuumeen vuoksi (on kyllä parantunut hienosti), joten saavat
Pepsun kanssa pitää toisilleen seuraa päivisin ja samalla M voi seurata Pepsun
vointia. :)
Toivottavasti Pepsulla ei ole
mitään vakavampaa ja saadaan pian kissa kuntoon. <3
Kertoilen Pepsun kuulumisia myöhemmin, kun tilanne selviää.
Kertoilen Pepsun kuulumisia myöhemmin, kun tilanne selviää.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)